Kolmas kerta toden sanoo

On vaihdettu kirjeitä. On ehkä tavattukin. Jossakinpäin Suomea. Siitä on kehkeytynyt suunnitelma: matka halki pitkän Suomenmaan aina Lappiin asti Pelkosenniemen kuntaan ja Suvannon kylään. Nainen pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee yli tuhannen kilometrin taipaleelle. Määränpää on tuntematon, kirjeissä sitä on kuvailtu, mutta ei nainen näe oikein mitään sielunsa silmissä. Tai näkee jotain. Näkee komean, salskean, pitkän, nuorehkon miehen, jonka silmat ovat eläväiset ja hymy huumorintajuinen. Katse on se verran kutsuva, että sitä pitää seurata.

Pitkä ja rankka matka tuo etelän naisen vihdoin Kitisen rannalle. Joki virtaa vauhdikkaasti, kesäinen aurinko leikkii aaltojen pärskeissä. Vastarannalta katsovat vanhat peräpohjalaistalot kuluneina mutta arvokkaina. Nainen huokaa syvään ja ojentaa laukkunsa eläväisille silmille ja astuu kylän uuden, juuri käyttöön otetun, kapulalossin kannelle. Miehen vahvat ruskettuneet käsivarret kampeavat lautan joen yli. Nainen katselee miten leveä selkä liikkuu vetojen tahdissa.

Yli viisikymmentä vuotta sitten tätini, Annikki, matkusti Suvantoon tutustumaan kylään ja suvantolaiseen mieheen. Romanssi eläväisten silmien kanssa ei kuitenkaan roihahtanut ilmiliekkeihin ja tätini palasi vaivalloisen matkan takaisin kotikonnuilleen. Mutta hän näki Suvannon! Jälkeenpäin hän ihmetteli, miten oli moiselle matkalle uskaltautunut lähtemään.

Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin isäni, Pekka, haki opettajan paikkaa Pelkosenniemeltä. Hänet valittiin papereiden perusteella. Olin innoissani, jos isäni muuttaisi Lappiin, olisi siellä kyläpaikka ja voisi tutustua Pyhätunturin maastoihin ja lappilaiseen elämänmenoon. Isäni ei ottanut paikkaa vastaan. Harmitti.

Jälleen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pelkosenniemi kutsui perhettämme. Kunnassa oli kirjastonjohtajan paikka auki. Hain paikkaa ja taisin olla ainoa pätevä hakija. Lapin kaipuuni täyttyi ja Lapin hulluus –sairauteni alkoi hellittää. Nautin joka hetkestä tunturin rinteellä, metsän siimeksessä kesällä ja talvella. Suvanto antoi minulle kodin, rauhan ja idyllisen ympäristön.

Tätini ihmetteli, miten sinä sinne Jumalan selän taakse, kuinka sinä siellä pärjäät. Isäni on käynyt kylässä muutaman kerran, hän ei tunne pohjoisen kutsua. Minä tunsin ja tunnen ja vastasin siihen.

 

Tiina Heinänen