keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Perheen äidin "vapaa ilta"

Oli autereinen heinäkuun alku ilta. Olimme juuri palanneet viikottaiselta kauppareissulta kaupungista. Pysähdyimme vielä kyläkauppaan täydentämään ostokset. Jäin autoon nelivuotiaan poikani kanssa odottamaan, kun isä ja sisko kävivät kaupassa. Poikani halusi sittenkin lähteä myös kauppaan. Ajattelin, että no niinpä tietysti ja kannustin häntä menemään yksin. Poika lähti kipittämään oville ja yritti avata, mutta ei saanut sitä auki. Minun ei auttanut kuin koota luuni ja lähteä avaamaan ovi. Nousin autosta, päässäni pyöri tuhat ja yks työasiaa, askeleet kiihtyivät juoksuksi, kunnes huomasin makaavani verkkoteräsluiskalla vatsallani. Rintoihin, vatasaan ja naamaan koski. Nostin pään hitaasti ja katsoin poikaani, päässä takoi, voisimpa kääntää kelloa taakse, tätä ei tapahtunut! Nousin hitaasti ylös ja mietin, että tuleeko verta naamasta, kuinka hurjalta näytän, sitten huomasin kämmenessä ison ammotavan haavan. Nappasin havan reunat yhteen ja käden ylös. Poikani toisteli minulle, ei käynyt pahasti. Minä yritin olla rauhallisena, ettei poika hätäänny. 

Kaupassa otin käsipyyhkeen haavan päälle ja painuin ulos. Päässä alkoi sumeta. Matka terveyskeskukseen tuntui ikuisuudelta, joka sijaitsee vain muutaman minuutin ajomatkan päässä kaupasta. Vuodenosaston henkilökunta otti tilanteen napakasti haltuun ja antoi hyvän ensi-avun, käski hengittää normaalisti, huuhteli ja paketoi haavan sekä laittoi tipan. Alhaisen verenpaineen takia pyörryin, mutta tippa korjasi tilanteen nopeasti.

Päädyimme alhaisen verenpaineen vuoksi, että menen läheiseen kapunkiin tikattavaksi ambulanssilla. Vuodeosaston aulassa istuessa mietin, että voishan sitä nk. omaa aikaa viettää muutoinkin. Aulassa oli myös vuodenosaston asiakas, vanhempi kohtelias herra, joka alkoi kysellä mitä on tapahtunut. Kerrottuani mitä oli tapahtunut, hän jatkoi, "niin olikos se sinun isä joka sinut tänne toi?" Avopuolisoni ja minä olemme lähes saman ikäisiä, mutta kesämekko ja hyvät geenit saavat minut näyttämään ikäistäni nuoremmalta. Ja tuo kysymyksen jälkeen alkoikin reissun komedia pläjäys.

Baareilta kiitin vuodeosaston henkilökunta hyvästä ensi-asuvusta ja niin reilu tunti kaatumista myöhemmin on menossa kohti sairaalaa. Heti alku matkasta kysyin, että niin ajetaanko me asfalttitietä, kun oli niin paljon heittoja. Kyllä me asfalttietiellä oltiin ja ihmettelin, ääneen, että mitenköhän sellainen asiakas, joka on oikeasti kipeä, pärjää kyydissä... Matka sujui mukavasti rupatellen asiasta jos toisesta, mutta mieleen jäi tarina siitä kuinka kyseinen ensihoitaja pelkäsi piikkejä lapsena. Tykkää nykyään kyllä pistää muita, mutta ei siitä että itseä pistetään, hän totesi silmät loistaen.

Verenpaine oli nousut normaaliin ja olonikin kohentunut sen mukana, joten pääsin siirtymään omin jaloin ensiavun leikkaussaliin. Kello oli tässä vaiheessa viittä vaille lääkärin työvuoron loppumisen, mutta onneksi joustoa löytyi ja olimmehan varoittaneet tulostamme etukäteen. Seuraavaan ensiapuun oiskin sitten tullut matkaa reippaasti enemmän, joten tikkien ompelemiseen kulunut vartti oli tosi mahtava juttu.

Istuin leikkaussalin toimenpide pöydällä, kun nuori lääkäri saapui ja esitteli itsensä sekä tuumasi, että; "se jalkapallo-ottelu alkaa kohta", johon vastasi, että joo kuulin, että oot menossa kattoon sitä. Joten pannaanpa hösseliksi. Lääkäri teki nopsaan peruskysymykset ja sitten viimeisenä kysyi, että tarvitko sairaslomaa vai ootko kesällä töissä? Siinä ajattelin, että luuli varmaan opiskelijaksi. Tilanne eteni rivakasti ja kesken ompelun hoitaja kyseli, että voiko tilata taksin? Johon vastasin, että sopii. Lääkäri vahvisti tämän ja lisäsi, että pyydä mersu, muuten ei pääse kotiin. Lääkäri tähän selittämään, että hän pyytää aina työtehtävissä taksia tilatessa mersun, mutta ei ole vielä koskaan onnistanut.

Ennen taksin tuloa ehdin käydä naistenhuoneessa. Katsoin ohuen kesämekkoni alle ja huomasin punaiset viirut vatsassa ja rinnoissa. Siinä ne oli teräsverkon jäljet nahassani, kuin ruoskan sivallukset. Peilistä huomasin, että leuassa oli pieni haava.

Sisäänkäynnin vieressä hoitaja ja taksikuski odottivat. Vilautin hoitajalle ohi mennessä vielä varmuudeksi vuoksi viiruja rinnoissani. Syrjäkereella huomasin taksi kuskin, joka seisoi kädet taskussa, lantio hiemaan eteenpäin työntyneenä ja katsoi minua hämmästyneenä. Kiittelin hoitajaa ja marssin taksiin. Taksissa kuski kysyi, että mikäs sinun nimi, johon vastasin, että Jutta. Ahaa, sano kuski, kertoi että tämä Kela kyyti oli tilattu Jukka nimellä ja siitähän riitti ruotimista. Matka sujui taas mukavasti poristen. Olin kotipihassa ilta kymmeneltä maksoin kyydin ja hiivin sisälle ja musta farkkumersu lähti paluumatkalle kaupunkiin.

Kotona oli ihanan rauhallista. Poika oli nukkummassa, minä aloin iltatoimiin ja kertomaan mitä oli tapahtunut reilun parin tunnin aikana. 
Jutta