maanantai 28. maaliskuuta 2016

Nutukas-lehdestä

Hyvää toista pääsiäispäivää!

Tänä pääsiäisenä olen pilkkinyt, hiihtänyt ja syönyt suklaamunia, sekä leikkinyt serkkujeni kanssa. Mutta ei tästä nyt sen enempää vaan kerron teille Nutukas-lehdestä, jonka teimme koulussa  maaliskuussa hiihtoloman jälkeisellä viikolla. Koko 5-6 -luokka ja muutama yläastelainen laativat lehden valokuvaaja Harri Tarvaisen johdolla, joka toimi myös päätoimittajana. Lehti käsittelee Pelkosenniemeä meidän näkökulmasta.

Ensimmäiseksi suunnittelimme montako sivua lehteen tulee, mikä on sen nimi ja mitä aiheita käsittelisimme. Luokka jaettiin useampaan ryhmään, joista jokainen sai eri tehtävän ja aihealueen. Lehteä varten etsittiin tietoa, tehtiin gallup ja koottiin erilaisia taruja lasten sivuille. Myös matkailijoille listattiin 10 vinkkiä siitä, mitä Pelkosenniemellä voi tehdä, sekä kerrottiin Pelkosenniemen kylistä.

Teimme lehteä viikon ajan ja saimme aikaiseksi 20-sivuisen lehden.
Opimme lehden toimitusta, taittoa, uusia sanoja, valokuvausta ja toimittajan eri tehtäviä.  Lehden teko oli mukavaa, koska yhteistyö toimi hyvin.

Lehti ilmestyy pian. Mukavia lukuhetkiä Nutukas-lehden parissa!

Toivoo Oona, Pelkosenniemen koulun 6-luokkalainen



Kuvat: Nina Kostamo-Deschamps

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Keväthangilla

Näkymä Saunavaarasta Kemijoen yli koilliseen

Mikä Lapin keväässä on parasta?


Keväthangilla hiihtäminen on minulle  jo lapsuudesta lähtien ollut kevään tähtihetkiä.  Mikä on mahtavampaa kuin sivakoida laajoilla lumilakeuksilla, on ne järvien, jokien tai aukeiden jänkien peittona. Vapauden tunne on korkeimmillaan, kun korkean vaaran  laelta voi  ihailla ja tunnistaa horisontissa erottuvia kaukaisia tuntureita. Lapsuuden kotikylän vaaran kolmiomittaustorniin näkyi Yllästunturi. Nyt kotipihalta voin nähdä Savukosken Nivatunturin ja sen naapuritunturit. Pyhätunturin, Luoston ja jopa Oratunturin näkeminen onnistuu, kun hiihtää Saunavaaran kylän länsipuolella oleville vaaroille. 
Pyhätunturi häämöttää



Meille kuntohiihtäjille hyviä latupohjia ovat myös isäntien puunajoreitit.  Oikeita latuhöylillä tehtyjä latujakin on käytettävissä. Kiitos  vapaaehtoisille latumestareille kotiväelle ja kyläläisille  niin miehille kuin naisille!




Eilen monta päivää puhaltanut pohjoistuuli oli tyyntynyt niin paljon, että Kemijoen jäälle teki mieli. Reitiksi suunnittelin Mairisaaren kiertämisen, noin 7km. Aluksi hiihtelin Arvospuolelle menevää moottorikelkan jälkeä ensin saaren eteläpäähän ja sitten saaren itäpuolta, Mairipudasta pohjoiseen kohti kirkonkylää. Keli oli luistava, matka taittui tasatyönnöllä. Etäältä alkoi näkyä Puistolan taloryhmä ja Mairisaaren pohjoispään maamerkki korkea kuusi. Saaren nokka osuu Teeriselän alapuolelle Lehtikankaan  tienoille. Paluumatkalla saaren länsipuolta  sain työnnellä myötätuulessa milloin ladulla, milloin kelkan jäljellä. Mairijoen suun jälkeen näköpiirissä oli Saunavaaran kylän taloja. Pari moottorikelkkailijaa ohitti minut, muuten oli aivan hiljaista, ei hiihtäjiä, ei pilkkijöitä, ei uusia eläinten jälkiä vain, muutama jäätynyt pilkkiavanto. 
Saunavaaran Ylimmäisen ja Erolan talot 






Hyvä virkistävä reissu, kauniissa säässä  omaan tahtiin.  Kunnon ylläpitoa ja hyvää mieltä.



Herää kysymys, montako asukasta Saunavaarassa on? Jonkinlaisena mittarina voi pitää viikonloppulaatikkoon tulevien Lapin kansojen lukumäärää. Pyhänähän lehteä  ei enää tuoda, mutta lauantaina näkyi tulevan 20 kpl. Olisikohan oikea veikkaus, että vakituisia asukkaita Saunavaarassa on vajaa 40, yhden kahden hengen talouksia. Postinjakelussa on tapahtunut muutoksia,  meillä ei niin suuria, mutta Savukoskella tilanne tuntuu olevan huono. Herää pelko, miten käy meidän alueen muiden jo vähentyneiden palvelujen, mikä niistä seuraavaksi katoaa tai siirtyy nettiin?




Eilen oli kevätpäiväntasaus ja palmusunnuntai. Pääsiäinen on aina kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun jälkeisenä sunnuntaina, siis ensi pyhänä. Täysikuuhan on tulevana keskiviikkona.




Hyvää pääsiäistä!




Marja-Liisa
Saunavaara



sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Kolmas kerta toden sanoo



On vaihdettu kirjeitä. On ehkä tavattukin. Jossakinpäin Suomea. Siitä on kehkeytynyt suunnitelma: matka halki pitkän Suomenmaan aina Lappiin asti Pelkosenniemen kuntaan ja Suvannon kylään. Nainen pakkaa matkalaukkunsa ja lähtee yli tuhannen kilometrin taipaleelle. Määränpää on tuntematon, kirjeissä sitä on kuvailtu, mutta ei nainen näe oikein mitään sielunsa silmissä. Tai näkee jotain. Näkee komean, salskean, pitkän, nuorehkon miehen, jonka silmat ovat eläväiset ja hymy huumorintajuinen. Katse on se verran kutsuva, että sitä pitää seurata.

Pitkä ja rankka matka tuo etelän naisen vihdoin Kitisen rannalle. Joki virtaa vauhdikkaasti, kesäinen aurinko leikkii aaltojen pärskeissä. Vastarannalta katsovat vanhat peräpohjalaistalot kuluneina mutta arvokkaina. Nainen huokaa syvään ja ojentaa laukkunsa eläväisille silmille ja astuu kylän uuden, juuri käyttöön otetun, kapulalossin kannelle. Miehen vahvat ruskettuneet käsivarret kampeavat lautan joen yli. Nainen katselee miten leveä selkä liikkuu vetojen tahdissa.

Yli viisikymmentä vuotta sitten tätini, Annikki, matkusti Suvantoon tutustumaan kylään ja suvantolaiseen mieheen. Romanssi eläväisten silmien kanssa ei kuitenkaan roihahtanut ilmiliekkeihin ja tätini palasi vaivalloisen matkan takaisin kotikonnuilleen. Mutta hän näki Suvannon! Jälkeenpäin hän ihmetteli, miten oli moiselle matkalle uskaltautunut lähtemään.

Yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin isäni, Pekka, haki opettajan paikkaa Pelkosenniemeltä. Hänet valittiin papereiden perusteella. Olin innoissani, jos isäni muuttaisi Lappiin, olisi siellä kyläpaikka ja voisi tutustua Pyhätunturin maastoihin ja lappilaiseen elämänmenoon. Isäni ei ottanut paikkaa vastaan. Harmitti.

Jälleen yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Pelkosenniemi kutsui perhettämme. Kunnassa oli kirjastonjohtajan paikka auki. Hain paikkaa ja taisin olla ainoa pätevä hakija. Lapin kaipuuni täyttyi ja Lapin hulluus –sairauteni alkoi hellittää. Nautin joka hetkestä tunturin rinteellä, metsän siimeksessä kesällä ja talvella. Suvanto antoi minulle kodin, rauhan ja idyllisen ympäristön.

Tätini ihmetteli, miten sinä sinne Jumalan selän taakse, kuinka sinä siellä pärjäät. Isäni on käynyt kylässä muutaman kerran, hän ei tunne pohjoisen kutsua. Minä tunsin ja tunnen ja vastasin siihen.
 
Tiina Heinänen

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

PELKOSENNIEMEÄ 50-VUOTTA SITTEN




Muutimme Pelkosenniemelle elokuun lopussa 1965 , olin valittu kansalaiskoulun puutyön opettajaksi. Kuntaan oli juuri valmistunut uusi punatiiliverhoiltu koulurakennus , jossa toimi kunnallinen keskikoulu ja kansalaiskoulu sekä kirjasto pienemmissä tiloissa kuin nykyvuosina. Nythän tämä koulurakennus on tullut elinkaarensa päähän ja odottelee varmaankin purkupäätöstä. Kunnassa oli kyläkoulut käytössä ja oppilaita oli runsaasti , kansalaiskoulussakin oli parhaimmillaan kolme rinnakkaisluokkaa (A , B ja C) ja alkuaikoina kaksi luokkaa (7 ja 8), myöhemmin tuli vapaehtoinen 9 luokka joka sitten säädettiin pakolliseksi.

Keskikouluun oli pääsykokeet ja oppilaita tuli myös Savukoskelta. Keskikoulussa oli kolmannella luokalla pari tuntia käsitöitä jota pojille opetin. Koska koulukuljetuksia ei ollut , niin sivukyliltä tulleet asuivat oppilas-asuntolassa tiukan kurin alaisuudessa. Opettajia oli kansalaiskoulun- ja keskikoulun virkanimikkeen alla. Opettajain huone oli yhteinen ja koulun muitakin tiloja käytettiin joustavasti. Molemmilla koulumuodoilla ja kansakouluilla oli oma johtajansa ja johtokuntansa sekä koko kunnan koulujärjestelmää hoitava koululautakunta. Koululautakunnassa piti olla kaksi opettajajäsentä.

Valtion varoilla rakennettiin myös opettajain asunnoiksi rivitalo ("rantatalo"), johonka keskikoulun ja kansalaiskoulun opettajiksi tulleet muuttivat. Nyt tämäkin rakennus on ollut kylmillään kuten tien toisella puolen oleva vanha kaksikerroksinen ns.opettajien asuntola. Onkohan purkupäätös näidenkin kohtalo?

Vanhaan aikaan oli opettajilla tapana kasaantua vuorovuosin jokaisen luona viettämään yhteistä päivää ruokaillen ja keskustellen. Helmikuussa 1966 oli tämän perinteen mukainen viimeinen tapaaminen Aapajärven koululla Wiskarin opettajaparin luona.




Pyhätunturilla tapahtui myös 50-vuotta sitten. Kahdeksan paikallista matkailun kehittäjää perusti 1964 Pyhätunturi Oy:n ja ensimmäinen hotellirakennus valmistui 1966 kevätsesonkiin. Hotelli oli rakenteilla helmikuussa kun 20-asteen pakkasessa , kuutamossa metsäsuksilla hiihtäen olimme P.J.Korhosen kanssa keskiyöllä katsomassa Tunturirallin erikoiskoetta, Kerontie ylös/alas.

Tunturin laskettelurinteellä pidettiin myös talkoita, jolloin käsikynkkää hyppimällä tampattiin rinteen pohjat laskettelukuntoon.

Talvi 65-66 oli erittäin kylmä , asunnon huoneissa oli lämpöpatterin alla lattiarajassa huurretta ja uudenvuoden aikaan oli sähköt 6-tuntia poissa 40-asteen pakkasella. Pakkasjakso kesti kolmisen kuukautta ja jokeen tuli vahvat jäät. Kevättalvella satoi paljon lunta , joka sitten suli myöhään keväällä nopeasti. Joki oli Mairisaaren kohdalla jäätynyt pohjia myöten aiheuttaen ns. jääpadon , jolloin yläjuoksulta tulevat jäät ja vesi nostivat laajalle alueelle ison tulvan. Kirkonkylä oli motissa ja kyllä mekin rantatalolla seurattiin joudummeko evakkoon.

Näihin aikoihin alkoi Pelkosenniemelläkin rakennemuutos , metsiä oli hakattu ja talojen lapset tulivat työikäisiksi eikä töitä ollut tarjolla , joten käynnistyi muuttoliike Ruotsiin. Kunnan väkimäärä pieneni joka johti kansakoulujen lakkauittamisiin ja talojen autioitumisiin.

Miksi tulimme Pelkosenniemelle? päätökseen vaikutti uteliaisuus käydä katsomassa millaista se Lappi on. Tietenkin koimme epävarmuutta jäämisestä, mutta metsästys/kalastus, välittömät ihmiset sekä tietenkin haasteet kypsyttivät ajatuksen "tänne jäädään". Kertaakaan ei haettu muualle ja toimintaa on riittänyt. Nyt olen tyytyväisenä sanonut etelän tutuille olevamme etuoikeutetussa asemassa , meillä on luonto ja hiihtokelpoinen talvi.


Pentti Pyykönen

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Muutin Pelekosenniemeen


Muutin takaisin synnyinkylääni vuosikymmenien jälkeen. Parhaat kaverini tiesivät sitä odottaa.

”Sillon aina ollu kyty pohojoseen. Seisooki naama kohti Jäämerta.”


Monet etelän ystävät ihmettelivät, että miksi niin kauas syrjäseudulle. Heille on vaikea selittää, mitä tarkoittaa asua pohjoisen ihmisen tavoin.

Kaupungissa viihtyvä sisäihminen rajaa elinpiirinsä seinillä. Koti loppuu kynnykseen ja piha on siisti, kuin nuoltu. Se on kodin julkisivu, jota kertoo asujan asemasta ja merkityksestä.

Siksi etelän kulkija ihmettelee huuli koholla, miksi lapinmies levittelee tavaroita pitkin pihaa.

Täytyy toki tunnustaa, että sodan jälkeen Lapin maisema oli täynnä sotaromua ja ihmiset tottuivat ruhjottuun maisemaan. Siivottomuus pesiytyi itäiseen Lappiin. Vanhan ajan ihminen ei uskaltanut jättää asumisen jälkiä vainolaisen nähtäväksi.

Mutta on pihasiivoon toinenkin selitys. Pohjoisen ihmisen koti ei rajoitu sisätilaan vaan jatkuu ikkunasta pihalle, lähimetsään, hillaiselle aapasuolle ja taivaita tavoittelevaan tunturiin.

Pohjoisen asukin mieli on levoton ja toimelias. Se halajaa ulos seinien sisältä. Jos ei muuta, niin pitää ainakin saada katsoa ikkunasta ulos. Ajatus liikkuu koko ajan kartanolla ja ennakoi luonnon tilaa ja tulevia tapahtumia.

Kohta tulee hankikeli ja pääsee hiihtämään tunturiin tai Kilpiaavalle. Kohta tulevat huhtikuun valoisat aamut ja illalla sininen hämy lepää maiseman yllä. Pitää nousta ennen viittä, ettei aamunkoi mene harakoille. Kohta metso soi ja teeri. Kohta lähtevät jäät ja pääsee pyytämään kutuhaukea.

Ulos katsovan mieli on täynnä kiihkeää odotusta.

Siksi muutin takaisin kotikylääni. On muitakin syitä.


Tapani Niemi