keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Sattuipa huhtikuussa

Perheen äidin vapaailta 2


Oli huhtikuinen kaunis iltapäivä. Pihat olivat vesikelin ja pakkasen jälkeen jäätyneet kuin luistinradoiksi. Olin suunnittelemassa seuraavan päivän ulkoilutapahtumaa. Tilanne kartoitus alkoi pihan kunnosta, jossa ei ollut yhtään hiekkaa. Tilasin ensi töikseni hiekotuksen, jonka jälkeen suunnistin toiseen työpisteeseen viemään tavaroita. Astuin ulos autosta ja parin askeleen jälkeen olin pots lojo seljällään maassa ja pitelin päätäni, joka iskeytyi ensimmäisenä jäiseen tantereeseen. Pihassa hiekotushiekkaa oli nimeksi siellä täällä, joten sillä pihalla, oli varmaan nähty monta läheltä piti tilannetta, olihan kyseessä koulun piha. Käsivarsissa ja päässä säkenöi. Näkö alkoi sumentua ja päivän työrupeama kuivui tunnin mittaiseksi. Soitto 112 ja ambulanssilla läheisen kaupungin päivystykseen. Matkalla ajattelin, että jos tästä tulee pitkäkin reissu, niin onneksi ehdin käydä suorittamassa kansalaisvelvollisuuteni ja äänestämässä tuiki tärkeissä Sotea ja maakunta uudistuksia ennakoivissa kuntavaaleissa. Tälläkin kertaa ensihoito oli ensi luokkaista ja kyytikin tuntui pehmeämmältä kuin viimeksi heinäkuussa kukkamekko päällä. Matka taittui nopsaan jälleen mukavia poristessa.

Päivystyksessä minut vietiin tarkkailuhuoneeseen ja siihen tullessa suuri harmitus valtasi mielen. Synkät ajatukset keskeytti miehen ääni, joka kuului verhon takaa. Mies oli odottanut lääkäriä yli kaksi tuntia ja oli mielestään valmis luopumaan tipasta. Ambulanssin ensihoitaja lupasi pyytää hoitajan paikalle, vaan eipä hoitaja ehtinyt tulla, kun tämä jo eläkeiän saavuttanut omatoiminen potilas nykäisi tippaneulan pois, sillä seurauksella, että verihän siinä lensi. Tämä puhelias ja avulias mies siirsi myös minulle roskakorin kohteliaasti sängyn viereen mahdollisen yrjön varalle. Minähän olin kiinni tipassa, toisin kuin tuo hieman sekava ja toimelias mies. Siinä keskustelimme kaikenlaista ja kuulin mieheltä monta tarinaa hänen elämästään. Samalla ajattelin, että voi minun pikkumiestä siellä kotona. Pääsenköhän nukuttamaan häntä?

Mieleeni tuli edellinen kesä, jolloin kaupan rautaritiläluiska sivalsi kämmenen auki, kun kaaduin siihen rähmälleen. Viiden tikin taideteos on poistettu aika päivät sitten, eikä kämmenessä näy jälkeäkään moisesta tällistä. Huvittuneena muistelen kesällistä episodia, kun lääkäri alkoi ommella kämmentä. Kolmannen tikin kohdalla irvistin kivusta, johon lääkäri totesi, että ”meni snadisti sivuun puudutetusta alueesta. Laitetaanko lisää puudutetta?” Johon minä tuumasin, että ”ei, antaa mennä vaan, niin päästään poiskin”. En voi välttyä ajatukselta, ei kahta ilman kolmatta… deletoin kuitenkin moisen pois mielestäni ja keskityn kotiin pääsemiseen. Odottelin lääkäriä reilu pari tuntia, jonka aikana huoneessa ollut mies, lähtee jatko tutkimuksiin. Lääkärin saavuttua kaikki käy kuin strömsöössä. Yksinkertaisten irvistely, puristelu ja muutaman muun testin jälkeen lääkäri antaa ohjeet avotärähdyksen hoitoon.

Saavun kotipihaan jälleen taksilla, joka oli mersu kuten kesällä. Mutta nyt alla oli lähes pakasta vedetty pirssi, pari viikkoa ”vanha” menopeli. Tällä kertaa kotipihassa jalkojen alla ratisee sepelin sijaan lumi, jää ja hiekoitushiekka, kun astelin huojentuneena sisälle. Iltapalan jälkeen poika nukahtaa helposti ja pääsin itsekkin nukkumaan tai no, heräilemään parin tunnin välein, kuten hoito-ohje vaatii. ”Koitahan rauhoittua, kävelevä katastrofi”, toteaa mies sängyssä ennen nukahtamista. Tässä tilanteessa kehotus kuulosta kohtuu romanttiselta, onhan miehen tehtävä herätä herättämään minut parin tunnin välein. Uni voittaa vasta aamuyöllä ja seuraava päivä onkin kuin dagen efter ”parhaasta” päästä, eikä tilannetta paranna yhtään mieheen iskenyt vatsatauti.

Tässä tätä kirjoittaessani en voi välttyä pohtimasta ajatusta, kuinka monta lapiollista hiekotushiekkaa olisi saanut jäiselle pihalle, kaatumisesta työantajalle koituvilla sairaanhoitokuluilla? Tuurilla ne seilaa valtamerialuksetkin, sanotaan. Aikansa se voi onnistua, mutta joskus tuuri varmasti kääntyy. Jäisten pihojen ja muun kiinteistönhoidon, varsinkin julkisten, kanssa en suosittele samaa. Henki kulta on kaikille mittaamattoman arvokas, mutta kova on hinta, jos sen joutuu korvaamaan vakuutusten muodossa työtapaturmassa vammautuneelle tai kuolleen omaisille. Tällä kertaa selvittiin säikähdyksellä, toivottavasti, sillä viikkojenkin päästä aivotärähdyksen jälkeen voi ilmetä kaatumisesta johtuvia oireita.

Jutta