Anteeksi ja kiitos

Minun blogini piti ilmestyä viime maanantaina. Kyllä, minä muistin sen. Muistin vuoroni koko heinäkuun kantaessani heinäpaaleja usvan noustessa peltojen ylle, helteen pehmittämien hillojen hajotessa käsiini, raivatessani aina niin tiheää pajukkoa. Muistin ja mietin blogin sisältöä ja pyörittelin ajatuksia mielessäni. Kuinka mukavaa ja helppoa asioiden miettiminen onkaan fyysisen työn lomassa. Kesälomalla mietin, mistä johtuu, että vaikka herään aamulla viideltä hillaan ja teen koko päivän fyysistä työtä iltahillastukseen saakka, en ole väsynyt. Olo on hyvä ja luova. 

Blogi oli päässä valmiina kirjoitettavaksi, kun työt maanantaina alkoivat.  Siihen se luovuus loppuikin, tekstiä ei enää syntynyt. Muutaman päivän kuluttua töiden alkamisesta huomasin, että olo oli jo nuutunut. Kotiin tullessa ihmettelin, miten kodin huoltaminen ja arjen pyöritys voikaan onnistua töiden lomassa, kun mihinkään ei enää tuntunut olevan aikaa. Kaikki ylimääräinen oli työlästä, jo mustikkaan menokin iltasella tuntuu suoritukselta.   

Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan kahdeksaa tuntia päivässä. Hokema on meille kaikille tuttu, mutta miksi työelämä ei ole muuttunut tämän tiedostamisen myötä.  Tietyt ammattiryhmät joutuvat tekemään liiankin fyysisesti raskasta työtä ja ääripäänä ollaan me istumatyöntekijät. Itse istun tietokoneella, palavereissa ja tapaamisissa tai autossa ajellen parhaimmillaan päivänkeikan Utsjoelle. Miksei työnmuotoja  kehitetä siten, että työpäivän aikana saisi myös liikuntaa. Ehkä Posti onkin edelläkävijä. Aiemmin autossa istuvat posteljoonit on laitettu ruohoa leikkaamaan ja saatu näin työpäivään liikuntaa ja vaihtelua. Tuntuu mahdottomalta, että työpäivän jälkeen ehtisi liikkumaan niin paljon, kuin roppa oikeasti vaatii. Kaikesta huolimatta on oltava kiitollinen, että on töitä mitä tehdä.

 

Vaikka kirjoitukseni on viikon myöhässä ja esillä vain hetken, haluat tässä yhteydessä vielä kiittää teitä kaikkia Vuoden pelkosenniemeläinen –tittelistä. Se ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Olen kokenut alavirettä ja tuntenut epäonnistuneeni joissakin asioissa, mutta palkitseminen tuo toivoa ja kannustaa jatkamaan. Pelkosenniemi on minulle koti ja toivon pystyväni tekemään oman osani alueen elinvoiman ja viihtyvyyden lisäämiseksi. 

Kunnassamme on lukemattomasti kiitoksen ansaitsevia ihmisiä. Näin juhlavuotena on erityisesti mielessäni olleet ne ihmiset, jotka ovat tehneet valtavan työn rakentaessaan Pelkosenniemen kuntaa. Muun muassa ne emännät ja isännät, jotka ovat sodan jälkeen lyöneet kuokan koskemattomaan metsään ja alkaneet raivaamaan asutustiloja ja kaiken työn lomassa kasvattaneet usein monipäisen lapsikatraan. Pelkosenniemeä ei olisi ilman heitä. Raa´alla työllä on rakennettu se vauraus ja kunta, jossa me saamme nyt olla ja nauttia. Meidän tehtävä on muistaa ja kunnioittaa, ylläpitää ja kehittyä ajassa menettämättä alueen erityisyyttä ja identiteettiä.

Olen Annika Kairalasta