Minun blogini piti ilmestyä viime maanantaina. Kyllä, minä
muistin sen. Muistin vuoroni koko heinäkuun kantaessani heinäpaaleja usvan
noustessa peltojen ylle, helteen pehmittämien hillojen hajotessa käsiini,
raivatessani aina niin tiheää pajukkoa. Muistin ja mietin blogin sisältöä ja
pyörittelin ajatuksia mielessäni. Kuinka mukavaa ja helppoa asioiden
miettiminen onkaan fyysisen työn lomassa. Kesälomalla mietin, mistä johtuu, että
vaikka herään aamulla viideltä hillaan ja teen koko päivän fyysistä työtä
iltahillastukseen saakka, en ole väsynyt. Olo on hyvä ja luova.
Blogi oli
päässä valmiina kirjoitettavaksi, kun työt maanantaina alkoivat. Siihen se luovuus loppuikin, tekstiä ei enää
syntynyt. Muutaman
päivän kuluttua töiden alkamisesta huomasin, että olo oli jo nuutunut. Kotiin tullessa ihmettelin, miten
kodin huoltaminen ja arjen pyöritys voikaan onnistua töiden lomassa, kun
mihinkään ei enää tuntunut olevan aikaa. Kaikki ylimääräinen oli työlästä, jo mustikkaan
menokin iltasella tuntuu suoritukselta.
Ihminen on luotu liikkumaan, ei istumaan kahdeksaa tuntia
päivässä. Hokema on meille kaikille tuttu, mutta miksi työelämä ei ole
muuttunut tämän tiedostamisen myötä. Tietyt ammattiryhmät joutuvat tekemään
liiankin fyysisesti raskasta työtä ja ääripäänä ollaan me istumatyöntekijät. Itse
istun tietokoneella, palavereissa ja tapaamisissa tai autossa ajellen parhaimmillaan päivänkeikan Utsjoelle.
Miksei työnmuotoja kehitetä siten, että työpäivän aikana saisi myös
liikuntaa. Ehkä Posti onkin edelläkävijä. Aiemmin autossa istuvat posteljoonit
on laitettu ruohoa leikkaamaan ja saatu näin työpäivään liikuntaa ja vaihtelua.
Tuntuu mahdottomalta, että työpäivän jälkeen ehtisi liikkumaan niin
paljon, kuin roppa oikeasti vaatii. Kaikesta huolimatta on oltava kiitollinen, että on töitä mitä tehdä.
Vaikka kirjoitukseni on viikon myöhässä ja esillä vain hetken,
haluat tässä yhteydessä vielä kiittää teitä kaikkia Vuoden pelkosenniemeläinen –tittelistä.
Se ei olisi voinut tulla parempaan aikaan. Olen kokenut alavirettä ja tuntenut
epäonnistuneeni joissakin asioissa, mutta palkitseminen tuo toivoa ja kannustaa jatkamaan. Pelkosenniemi
on minulle koti ja toivon pystyväni tekemään oman osani alueen elinvoiman ja
viihtyvyyden lisäämiseksi.
Kunnassamme on lukemattomasti kiitoksen ansaitsevia ihmisiä.
Näin juhlavuotena on erityisesti mielessäni olleet ne ihmiset, jotka ovat
tehneet valtavan työn rakentaessaan Pelkosenniemen kuntaa. Muun muassa ne
emännät ja isännät, jotka ovat sodan jälkeen lyöneet kuokan koskemattomaan
metsään ja alkaneet raivaamaan asutustiloja ja kaiken työn lomassa kasvattaneet
usein monipäisen lapsikatraan. Pelkosenniemeä ei olisi ilman heitä. Raa´alla työllä
on rakennettu se vauraus ja kunta, jossa me saamme nyt olla ja nauttia. Meidän
tehtävä on muistaa ja kunnioittaa, ylläpitää ja kehittyä ajassa menettämättä alueen
erityisyyttä ja identiteettiä.
Olen Annika Kairalasta
Olen Annika Kairalasta
Hyvä, Annika! Tuttu tunne: juttu päässä, mutta kirjoituksesi sitä ei tahdo saada. Tsemppiä!
VastaaPoistaHyvä, Annika! Tuttu tunne: juttu päässä, mutta kirjoituksesi sitä ei tahdo saada. Tsemppiä!
VastaaPoista